Huh huh. Klubimiehellä on ollut kiirettä. Liikaa, aivan liikaa. Kolme viikkoa; 21 päivää joista klubimies on käynyt aivan liian monesti yössä. Nyt on aika keskittyä olennaisiin asioihin. Levon tunteesta ja ihanasta unen riittävyydestä on ennenkin puhuttu, mutta aina ne jäävät vain puheeksi. Mutta nyt. Nyt klubimies lupaa, että aikoo käydä ainoastaan läpi kokemuksia, eikä etsiä uusia ainakaan kuukauteen!...Tai pariin viikkoon...no en ainakaan tänään...! Jos kukaan ei erikseen pyydä lähtemään. Hmph! Onneksi olen määrätietoinen ja itsehillintäni on valettu ruostumattomasta platinasta.

Noh, haluan kuitenkin nyt kertoa hänestä. Hän oli täydellinen pelastajani pari päivää sitten. Ah, kun häntä muistelen niin täytyn huumasta niin kuumasta. Mutta tosiaan. Olin ollut vaihtelun vuoksi käymässä eräässä naitklapissa. Suunnistin päämäärättä, masentuneena, väsyneenä ja järkyttyneenä siitä, että tosiaan taas olin kuudetta kertaa viikossa jossaki. Sitten tunsin ihanan tuoksun. Se herkisti aistini. Se sai minun herkän puoleni esiin. Minun oli pakko seurata tuota ihanaa esanssia.

Viettelevä tuoksu vei minut kohti ovea. Oletin että se on suljettu kun kurkotin käteni sitä avaamaan. Mutta se oli auki. Auki kuin sydämeni. Astuin sisään. Ympärillä oli tyhjää. En havainnut mitään muuta kuin kauneutta. Masentunut mieleni oli hetkeksi väistynyt syrjään. En enää tuntenut häpeää, en väsymystä, vain uteliaisuutta ja rauhaa. Jossain soi kaunis musiikki. Oli hämärää. Yritin siristää silmiäni. Edessä oli tiski. Mutta ei mikä tahansa tiski: tämä oli oikeudenmukaisuuden ja täyttymyksen tiski.

"Moikka!"
"Ö-öö...äh.."

Huomasin edessäni kauniit ja hymyilevät, tummien hiuksien kehystämät kasvot. Heleä, muttei liian kova ääni kehotti minua puhumaan.

"Hei, kuuluko?"
"J-joo. Siis kuuluu, tuota ööö.."

Tajusin katselevani kaunista p'izza-neitoa, antiikin lappalaisten myyteissä useasti tavattua taruolentoa. Olin haltioissani. Olin astunut tuona hämyisenä ja väsymyksen iltana ihanan tuoksun johdattelemana sisään p'izz-eriaan; tarunhohtoiseen täyttymysten tyyssijaan. Tiesin tämän olevan jotain harvinaislaatuista.

" Me ollaan kyllä jo kiinni, mutta...mitä siulle sais olla?" (hurmaava hymy, ah.)

Katsoin tuota kaunotarta silmiin ja lausuin jo kauan sitten oppimani loitsusanat.

" Kebab, kinkku, salami ja majoneesi, kiitos. "

Kuin taikaiskusta tuo tyttö, niin ihastuttava, katosi hymynsä kanssa. Seisoin ja tuijotin. Mitääh? Kuulin sen ihanan heleän äänen taas: "haluukko kahvia?"

Koska paheksun narkoottisia aineita, vastasin kielteisesti. Yhtäkkiä tuo neitojen neito palasi kädessään kuppi.

" Tässä ois siulle teetä. Ei oo kyllä sokeria..."
"..K-kiitos. Ei se mittään. tai siis joo kiitti. "

Maistoin teetä, ja se oli juuri oikean lämpöistä, oikean väristä, oikean makuista ja oikean tuoksuista. Se oli hyvää. Tyttö taas katosi. Katsoin ympärilleni. Pöytiä ja tuoleja tyhjänä. Missä ovat kaikki? Ei se mitään. Ihana tuoksu täytti taas sieraimeni. Tyttö oli taas siinä- kädessään laatikko.

Tajusin olevani onnekas. Hänellä oli kädessään kaikkein pyhin. Lämmin ke-bab-p'izza. Ja hänen silmiensä hellä katse kertoi, että se oli minulle. Vain minulle. Ojensin käteni ja varoen tartuin lahjoista suurimpaan. Vain hetkeksi käteni kosketti tuon suloisen neidon kättä. Se hetki oli kaunis, mutta lyhyt. Sopersin hämmentyneenä kiitoksen. Tuo kaunotarten esikaunotar hymyili kauneinta hymyään. " Kiitoksia siulle! Tulehan taas. Heippa! " Halusin pyytää häntä jäämään; halusin pysähtyä ja tarttua seiniin, tarttua tuoleihin, tarttua siihen rauhallisuuteen, mutta jalkani veivät minua kohti ovea.

Pian olin kadulla ja loin katseen taakseni. Ovi oli kiinni. Oli hiljaista. Kylmää. Oliko siinä edes ovea? Olinko edes ollut siellä? Oliko tämä vain jokin unelma? Tuijotin kohtaa, jossa oli ollut aukinainen ovi. Yhtäkkiä tunsin sen tuoksun! Se, joka oli minut alunperin pois reitiltä johtanut, oli jossain lähellä. Katsoin käsiini. Siinä se oli. Todiste.

Seuraavana aamuna mietin ja tajusin, että vaikka sattuisi olemaan kuinka morkkiksissa ja väsynyt ja järkyttynyt opiskelujensa vähyydestä, aina on se joku. Se joku jossain, joka hymyilee sinulle, kehottaa puhumaan ja kuuntelee sanojasi. Se ihana ihminen, joka ei koskaan lopeta keskustelua ilman hymyä. Ei sitä koskaan tiedä mistä löytyy se katse, joka saa sinut jaksamaan kotia asti ilman taksirahoja.

" But nothing lasts forever, not even cold november rain. " Guns n' roses

- Klubimies