Käyttäjän The Club muistiinpanot
Noh, haluan kuitenkin nyt kertoa hänestä. Hän oli täydellinen pelastajani pari päivää sitten. Ah, kun häntä muistelen niin täytyn huumasta niin kuumasta. Mutta tosiaan. Olin ollut vaihtelun vuoksi käymässä eräässä naitklapissa. Suunnistin päämäärättä, masentuneena, väsyneenä ja järkyttyneenä siitä, että tosiaan taas olin kuudetta kertaa viikossa jossaki. Sitten tunsin ihanan tuoksun. Se herkisti aistini. Se sai minun herkän puoleni esiin. Minun oli pakko seurata tuota ihanaa esanssia.
Viettelevä tuoksu vei minut kohti ovea. Oletin että se on suljettu kun kurkotin käteni sitä avaamaan. Mutta se oli auki. Auki kuin sydämeni. Astuin sisään. Ympärillä oli tyhjää. En havainnut mitään muuta kuin kauneutta. Masentunut mieleni oli hetkeksi väistynyt syrjään. En enää tuntenut häpeää, en väsymystä, vain uteliaisuutta ja rauhaa. Jossain soi kaunis musiikki. Oli hämärää. Yritin siristää silmiäni. Edessä oli tiski. Mutta ei mikä tahansa tiski: tämä oli oikeudenmukaisuuden ja täyttymyksen tiski.
"Moikka!"
"Ö-öö...äh.."
Huomasin edessäni kauniit ja hymyilevät, tummien hiuksien kehystämät kasvot. Heleä, muttei liian kova ääni kehotti minua puhumaan.
"Hei, kuuluko?"
"J-joo. Siis kuuluu, tuota ööö.."
Tajusin katselevani kaunista p'izza-neitoa, antiikin lappalaisten myyteissä useasti tavattua taruolentoa. Olin haltioissani. Olin astunut tuona hämyisenä ja väsymyksen iltana ihanan tuoksun johdattelemana sisään p'izz-eriaan; tarunhohtoiseen täyttymysten tyyssijaan. Tiesin tämän olevan jotain harvinaislaatuista.
" Me ollaan kyllä jo kiinni, mutta...mitä siulle sais olla?" (hurmaava hymy, ah.)
Katsoin tuota kaunotarta silmiin ja lausuin jo kauan sitten oppimani loitsusanat.
" Kebab, kinkku, salami ja majoneesi, kiitos. "
Kuin taikaiskusta tuo tyttö, niin ihastuttava, katosi hymynsä kanssa. Seisoin ja tuijotin. Mitääh? Kuulin sen ihanan heleän äänen taas: "haluukko kahvia?"
Koska paheksun narkoottisia aineita, vastasin kielteisesti. Yhtäkkiä tuo neitojen neito palasi kädessään kuppi.
" Tässä ois siulle teetä. Ei oo kyllä sokeria..."
"..K-kiitos. Ei se mittään. tai siis joo kiitti. "
Maistoin teetä, ja se oli juuri oikean lämpöistä, oikean väristä, oikean makuista ja oikean tuoksuista. Se oli hyvää. Tyttö taas katosi. Katsoin ympärilleni. Pöytiä ja tuoleja tyhjänä. Missä ovat kaikki? Ei se mitään. Ihana tuoksu täytti taas sieraimeni. Tyttö oli taas siinä- kädessään laatikko.
Tajusin olevani onnekas. Hänellä oli kädessään kaikkein pyhin. Lämmin ke-bab-p'izza. Ja hänen silmiensä hellä katse kertoi, että se oli minulle. Vain minulle. Ojensin käteni ja varoen tartuin lahjoista suurimpaan. Vain hetkeksi käteni kosketti tuon suloisen neidon kättä. Se hetki oli kaunis, mutta lyhyt. Sopersin hämmentyneenä kiitoksen. Tuo kaunotarten esikaunotar hymyili kauneinta hymyään. " Kiitoksia siulle! Tulehan taas. Heippa! " Halusin pyytää häntä jäämään; halusin pysähtyä ja tarttua seiniin, tarttua tuoleihin, tarttua siihen rauhallisuuteen, mutta jalkani veivät minua kohti ovea.
Pian olin kadulla ja loin katseen taakseni. Ovi oli kiinni. Oli hiljaista. Kylmää. Oliko siinä edes ovea? Olinko edes ollut siellä? Oliko tämä vain jokin unelma? Tuijotin kohtaa, jossa oli ollut aukinainen ovi. Yhtäkkiä tunsin sen tuoksun! Se, joka oli minut alunperin pois reitiltä johtanut, oli jossain lähellä. Katsoin käsiini. Siinä se oli. Todiste.
Seuraavana aamuna mietin ja tajusin, että vaikka sattuisi olemaan kuinka morkkiksissa ja väsynyt ja järkyttynyt opiskelujensa vähyydestä, aina on se joku. Se joku jossain, joka hymyilee sinulle, kehottaa puhumaan ja kuuntelee sanojasi. Se ihana ihminen, joka ei koskaan lopeta keskustelua ilman hymyä. Ei sitä koskaan tiedä mistä löytyy se katse, joka saa sinut jaksamaan kotia asti ilman taksirahoja.
" But nothing lasts forever, not even cold november rain. " Guns n' roses
- Klubimies
Olin tässä eräs kerta baarissa. Siellä tsekkailin meininkiä ja huomasin että meininki oli varsin kova. Se taisi olla jokin nimetön tanssijytke, joka minut tanssilattialle veti, mutta bassopäissäni sykähtelin kohti rytmiä ja sen ääripäitä. Yritin olla musiikki. Halusin olla diskantteja pitkin kiipeävä melodianpätkä tukevalla bassoalustalla. Pyörin siis kuin dervissi ja temmoin itseäni tuhanteen paikkaan yhtäaikaisesti. Olin kuitenkin siinä mielestäni aika hyvä. En väitä, että kukaan olisi ollut samaa mieltä.
Tanssilattia oli hikinen ja ahdas, eli kuten parhain virkamiesruotsin luento. Halusin olla heittomerkki sointuvimman vokaalin päällä; asteriksi joka viittaa kauneimpaan ja monimutkaisimpaan rytmiin; tanssilattian genetiivi! Olin siis omasta mielestäni hyvin liekeissä. Aina välissä kun katsoin ympärilleni huomasin että kaverini katsoivat minua aivan, kuin eivät olisi ymmärtäneet tanssini runoutta. Noh, olkoon sitte moukkia. Jatkoin ja heitin summittaisen spiraalin kahdella horjahtamisella. En tuntenu vastuuta raajoistani.
Pyörähdykseni kuitenkin päättyi nolosti. Kyynärpää edellä nimittäin pistin kunnon jere karalahdet erään viattoman tytön päähän. voi vi**u että nolotti! Minkä minä mahdoin ku se oli niin pienikokonen, ja minä niin ööö...edesvastuuton ja meiningeissä!? Tiesin välittömästi olleeni aivan tosi perseestä, koska ei kukaan halua kyynärpäätä takaraivoon tanssilattialla. Pyysin siltä tytöltä anteeksi monta kertaa peräkkäin helevetin nopeasti, jotta hän varmasti ymmärtäisi mahdollisesta aivotäräyksestä huolimatta. Voi sitä murhan määrää, jonka joku niin pieni ja viaton voi silmistään viestittää samalla kun sanoo "ei se mitään"...
Podin huonoa omaatuntoa, kunnes huomasin, että korvissani soi hullun päräyttävä biisi. Hypähdin gasellimaisen viehkeästi mahdollisimman kauas tuosta pahoinpitelemästäni tytöstä, ja suuntasin liike-energiani mahdollisimman vaarattomaan tilaan. Mutta minkäs teet, kun tunnet olevasi tanssilattian enter-painike; rytmikkyyden afrikan tähti; tanssimisen Usain Bolt? Silloin ei auta kuin tanssia.
Olin varma liikkeissäni. Michael Jackson olisi halunnut moonwalkkini ranchilleen never-neverlandiin; olin kuin kekäle, kuuminta hottia! Päätin heittää äärimmäisen viehkeän, uuden tanssiliikkeeni: übersaultin. Valitettavaa kaikille tässä vaarallisessa liikkeessä on se, että siinä käytetään paljon kyynärpäitä. Noh, niinpä siinä sitte arvion übersaulttini vaatiman tilan. Voin puolustukseni sanoa, että tilan hahmottaminen oli vaikeaa kun edessä oli savua, välkkyviä valoja ja loistava tulevaisuus. Hops! KOPS! V***U!!
Kyynärpääni löysi uhrin. Se oli sen pienikokoisen tytön yhtä pienikokoinen kaveri. Ei helevetti!! Kyllä minua nolotti, kun toistin samat anteeksipyynnöt ja anelut. Ajattelin jo amputoivani kyynärpääni, mutta tajusin, että mitä minä sitten pitäisin ruokapöydällä. Ilmeisesti nämä pahoinpitelemäni neidit olivat sisaruksia, tai ainakin aivan vastaavanlainen murhausuhka tuli tämän toisenkin naisen silmistä. Mutta voin kyllä sanoa, että olin ansainnut ainakin osan siitä vihasta. Silti osa minussa, se pikkupiru, joka herää tanssilattan huumassa, väitti, että nämä naiset olivat tahalleen asettuneet hienojen liikkeitteni eteen. Mustasukkaisuuspäissään ansaitsemastani huomiosta tai muuten vain, koska tykkäävät olla tiellä.
Onneksi osaan käsitellä tämän pikkupirun sanoja aika hyvin, ja tajusin mitä nöyrimmästi vielä kerran pyytää anteeksi, tarjoutua tilaamaan heille juotavaa(jota sinulla ei todellakaan olisi ollut varaa tarjota tv. KELA) ja pyörähtää pois ennen kuin he kerkesivät vastaamaan mitään. Huonoksi onnekseni karkauspyörähdykseni näiden "iskemieni" neitojen luota päätyi kyynärpää edellä tuoppiin törmäten.. ... ... V***U!!
Tuopin entinen omistaja ei ollut mikään pienikokoinen tyttö, vaan ilmeisesti joku helevetin rugbyn pelaaja, jonka kulmakarvoja ei voinut erottaa hiusrajasta. "GRRBLX JGAK!"tai jotain muuta neandertalilaista minulle huutaen hän osoitti rikkinäistä tuoppia lattialla. Seurasin katseellani, ja huomasin samalla, että osa siitä kaljasta oli nyt noiden kolhittujen naisten kolmannen kaverin päällä. Voi V***U....
En luottanut enää anteeksipyyntöjen voimaan, vaan heitin nenäliinan kohti oluista tyttöä ja pyrähdin karkuun kaiken tuon murhanhimoisuuden keskeltä. Pysähdyin vasta narikassa. Olin nolona. En ollut kuin korkeintaan B12-vitamiineissa ja silti olin saanut tämmösen härdellin aikaan. Tunsin oloni suorastaan häiriköksi, joten päätin lähteä harjoittelemaan liikkeitäni kadulle, missä niille on tilaa. Tunsin oloni luuseriksi, olin Kari-Pekka Kyrö; Tony Halmeen kansanedustajaura; John McCainin oikeudentaju.
Siinä kun tanssahtelin kohti kotia kuitenkin piristyin. Tajusin, että kyynärpääni ja tanssiliikkeeni voisivat oikein käytettynä olla yhtä tehokas ase kuin Chuck Norrisin kierrepotku. Onneksi Klubimies kuitenkin on pasifisti, eikä tue väkivaltaa. Paitsi Steven Seagalin elokuvissa.
Ja onhan tanssiminen joka tapauksessa ihan helevetin mukavaa hommaa, täytyy vain olla tietoinen ympäristöstään. Tai sitten syyttää ympäristöä ja karata kadulle.
"Dancing Queen, young and sweet..." ABBA (hirveä bändi, sori vaan)
- Klubimies
Nykyään kun menet jonnekki ihanaan baariin, niin siellä DJ heittää kehiin kasaripäissään kymmenen moderntalkingia ja durandurania. Eiih!! Kun katson ihmislapsia siellä ketkuttamassa näiden kyseenalaisten sävelien tahtiin, minusta tuntuu kuin jokin oikeasti menee pieleen. Onhan se päräyttävää joskus vähän Billie Jeania tanssia, mutta kyllä siihenki hajoaa. Minä ainaki. Ei sitä vaan voi kestää kovin kauaa. Ja luulis että muutki ajattelevat näin, mutta ei. Kyllä se on nähty, että joissain meissä kasari koskettaa sielua ja sydäntä ja lantioita ja saa suoranaisia ihmeitä aikaan.
Olinkin tässä eräs ilta klubittamassa ja seurueessamme oli eräs hyvin tehokkasti nauttinut henkilö. Ilta oli sujunut hyvin, vahvat etkot ja hämyinen jonotus ineen ja kaoottinen suunnistus tanssilattian reunamille. Välkkyvät valot ja paukkuvat bassot olivat temmanneet minut jo useasti sykkeeseen ja tunsin olevani valonsäde peilipallossa, poukkoillen ympäri tanssilattiaa. Ystäväni kallisteli päätään epätahdissa baaritiskillä ja tunsi olevansa jatkuvassa liikkeessä kohti universumin reunoja. Aina välillä hän kohdisti katseensa kauniiseen juomanlaskijaan ja sanoi "koilyjaga" sillä kaljaa tarkoittaen.
Noh, kun huomasin että ystäväni oli siinä sumeassa tilassa, jossa ruumiinosat eivät osaa päättää mihin menevät ja mistä tulevat ja ajatukset pelaavat onnenpyörää, astelin hänen luokseen ja utelin että onko kova meno. " heleveritn kaofja" hän sanoi ja silmissään orpo katse lapsen eksyneen vilkuili ympäriinsä. Olin juuri ehdottamassa turvallista taksimatkaa kotiin, kun se tapahtui. Kasarin ihme.
DJ laittoi vinyylin pyörimään. Kasaribiitti. Kasarisyntikka. Kasariääni. Kasari. Ystäväni havahtui. Hän nosti päänsä ylös kuin vihikoira, joka juuri oli saanut vainun makkarasta. Hän kääntyi ja katsoi minuun villisti. "Kasaaari aaa aa!!perjksalie !!, hän lausui ja ryntäsi tanssilattialle. Hän lauloi kielillä, heilutti lantioitaan ja teki vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen hallituilla pyörähdyksillään. Hän oli kasarin valtaama. Hän oli kasari. Tukka taakse ja elämä eteen. Katsoin ihmettyneenä tätä näkyä, ja huomasin, että muissa pöydissä tapahtui samanlaisia heräämisiä ja ryntäämisiä lattialle.
Tämä oli kasarin ihme. Se kykeni suorastaan herättämään kuolleista useat kasarin lapset, jotka kehdoissa olivat keinuneet, silloin kun äiti ei ollut enää like a virgin. Näky oli suorastaan kaunis. Tai ei oikeastaan kaunis semmoisessa esteettisessa mielessä, vaan kaunis niin kuin kaunista voi olla se, kun innostus valtaa villieläinlauman, ja se toteuttaa itseään heilumalla semirytmisesti. Hmm... ...
No, kyllä minäkin sitten sinne sukelsin, mutta en enää kestänyt seuraavaa klassikkoa, vaan oli pakko palata tähän päivään. Mutta yhä ihmettelen tuota kasarin ihmettä, joka tapahtuu joka viikonloppu kaikkialla Suomessa ja maailmassa. Siinä olisi kulttuuriantropologeille tutkimuksen aihetta. Jospa kasarimusiikin ihmisjoukkoja liikuttavat elementit voitaisiin yhdistää johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään toimintaan, kuten vaikka äänestämiseen? Sehän olisi mahtavaa, jos äänestyskopeissa soisi tenhoava Rick Astley joka vakuuttaa ettei koskaan aio luovuttaa sinun suhteesi. Kyllä siinä äänestyprosentit nousisi - ainakin humalaisten suomalaisnuorten keskuudessa.
" Never gonna give you up! " - Rick Astley
- Klubimies
Olen onnekas, kun satun tuntemaan porukkaa, jotka tuntee porukkaa. Ja tämä porukka on vahvasti vaihtareihin linkittynyttä. Niinpä sainkin kutsun vaihtaribileisiin. Jes! Sehän tarkoittaa ihania tummakutrisia baskityttöjä ja änkytystä kielikylvyssä. Täynnä intoa saavuin paikalle ja huomasin että vaihtareiden kerrostalo oli kuin yksi kokonaisuus; joka ikkunassa kahdeksannetta kerrosta myöten paloi valo ja musiikki raikasi. Mahtavaa, kuin mehiläispesä, jonka kuningatar tanssii pöydällä ja kuhnurit komppaa kaikilla maailman kielillä. Tästä kielikuvasta voi päätellä, että Klubimies oli oikein vaikuttunut näkemästään, eikä lue biologiaa.
Ovella oli noin kolmesataa ihmistä tupakalla. Jokainen, jota katsoin silmiin moikkasi minua hymyillen. Siitä tietää, että on siirtynyt pois Suomesta. Yritin tekeytyä vaihtariksi itsekin, jotta en tuntisi oloani niin suomalaiseksi. Eli selitin sitte kaikkea mahdollista Suomesta – ja huomasin kuinka eksoottiselta tämä maa oikeastaan kuulostaakaan. Ja ehkä se sitä onkin. Joka tapauksessa tasitelin tieni rappukäytävään, jossa sata kiinalaista jutteli kaljat kädessään kuinka samalta kaikki suomalaiset näyttävät. Moikkasin heitä ja täydellisen yhtäaikaisen hellon kaiuttua mietin voiko ihmistä monistaa koneellisesti.
Hississä oli kolmekymmentä italiaanoa, jotka tekivät minulle tilaa. Good party jees? Jees, veri nais, ööö molto bene! On se kumma kuinka ihmiset innostuvatkaan, kun vieras kieli löytää paikkansa. Bravo-huutojen kaikuessa pääsin ylimpään kerrokseen, jossa oli todelliset megabileet. Jokaisesta alemmasta kerroksesta oli kukin vaihtari tuonut tietokoneidensa kaiuttimet, joten yksi nurkkaus oli täynnä täysillä huutavia pöytäkoneiden kaiuttimia. Ihastelin avoimesti näiden ihmisten kekseliäisyyttä. Kaikkialla ihmiset tanssivat. Oikeasti varmasti neljätuhatta vaihtaria pakkautuneena kolmen hengen soluun. Tai siltä se ainaki tuntui. Sillain hyvässä mielessä.
Ei tarvinnut kauaa olla paikallaan ja ihmetellä, sillä kohta olin osa tanssia. Paikallaan ei voi olla, kun legioona vaihtareita tanssii ympärillä. Newtonin voiman-ja vastavoiman mukaisesti tempauduin mukaan entrooppiseen tanssimassaan. Minulta kesti puoli tuntia, jotta sain ohjattua liikemääräni takaisin kohti ovea, jotta voisin käydä hengittämässä. Näiden vertausten myötä ymmärrämme varmasti, että ihmisiä siis oli paljon, ja että en myöskään opiskele fysiikkaa.
En tiedä miten, mutta jollain ihmeellisellä tavalla, jonka selittämiseksi tulisi suorittaa teologinen tutkinto tämä ”mehiläispesä” tyhjentyi puolen yön aikaan ja iloiset ja kiharapäiset bilemehiläiset suuntasivat kohti kuppiloita. Vaikka luulisi että tällainen puolen miljardin ihmisen joukkio ei selviytyisi kokonaisuutena mihinkään samaan klubiin, emme saa aliarvioida kuinka täydellinen vaihtareiden laumavaisto onkaan. Jotenkin se on mahdollista. Kaikki olivat samassa klubissa ja minusta on nyt tullut entistä enemmän vaihtarifani.
Voin sanoa, että jos haluaa nähdä ihmeitä, käy vaihtaribileissä. Parasta on se, että kaikki ovat kutsuttuja! Harva meistä härmäläisistä suomalaisjuntturoista kuitenkaan uskaltaa, sillä siellä voi joutua olemaan sosiaalinen, ja vielä jollain toisella kielellä. Ei helevetissä sanoo suomalainen ja salassa toivoo uskaltavansa. Antaa palaa vain, vaihtarit virkistää!
” Welcome to the jungle, we've got fun n' games! ” - Guns n' Roses
- Klubimies
Kuinka moni on joskus juonut energiajuomia? Ne pelastavat hätäisen pahalla hetkellä, ja tekevät pahasta hetkestä hätäisen. Monta monituista kertaa jaksamaton ja vetämätön, liialliseen chiluttamiseen tottunut klubittaja on pelastettu järkevän koti-illan kynsistä säälimättömän energianektarin avulla. Mutta mistä on tämä juomien juoma tehty?
Siinähän on vaikka mitä. Uraniumia, kofeiinia, ydinkärkeä, niasiinia ja raaka särkeä. Kaikista kiehtovinta on kuitenkin mielestäni B12-vitamiini. Juoman maulla ei ole väliä, sillä "ei se maku vaan vaikutus", sano Hitlerikin ku veti viimesen buranansa.
Itse olen tehnyt empiiristä tutkimusta erilaisten energiajuomien koostumuksesta ja olen huomannut, että mitä enemmän on tarjolla B12-vitamiinia, sen paremmin pärisee. Parhaimmillaan B12-vitamiinia on 2mikrogrammaa/ 100ml, joka on 200% päivittäisestä saantisuosituksesta. Sittenku lasketaan pätevillä matikkataidoilla, että kuinka paljon pärisee puoli litraa, eli 500ml niin saadaan hieno tasatulos: 1000% päivittäisestä saantisuosituksesta! Se on aika paljon!
Jos leikitään, että koehenkilö juo esim. kolme energiajuoma putelia á 500ml, niin siinähän saadaan kasaan melko päräyttävät 3000% päivittäisestä B12-vitamiinitarpeesta. Sillä pääsee aika pitkälle. Siinä tuntee olonsa aikalailla sähköiseksi, ja kuumottavat tanssi- ja muut liikkeet ovat taattuja. Yleensä tämmöset "Edittäjät" tunnistaa tanssilattioilla siitä, ettei juuri minkäänlaista keskittymiskykyä löydy ja liikkeet ovat kiehtovan spastisia. Niin ja niiden silmät hehkuu uraaninhehkuisina pimeässä.
Mutta mitä tekee tämä ihmevitamiini, joka kulkee nimellä B12? Noh, ensinnäkin nimi tulee sanoista ööö... Berkeleenmoinen 12, ja sen päävaikutusalue on vasen aivolohko. Se siis stimuloi juurikin sitä aivolohkoa, jossa katsotaan luovan ajattelun tapahtuvan. Vasen aivolohko on myös naisten enemmän käyttämä puolisko. Elikkä saako B12-vitamiini miehet ajattelemaan kuin naiset ja käyttäytymään luovasti? Hmm... ööm ennenku vastataan tähän kysymykseen, niin on pakko kertoa, että B12-vitamiinia löytyy runsaasti myös oluesta. Ja olutta ja energiajuomaa nauttinut mies...on ehkä vähiten naisellinen ja luova mitä tiedän. Tai no mitäpä minä (tai kukaan) naisista yleensä tiedän.
Joka tapauksessa tätä paksua Berttaa kannattaa pitää silmällä, sillä sanotaan, että se on salainen ainesosa muun muassa muinaisten babylonialaisten voitokkaissa sodissa. Nämä nokkelat pujoparrat nimittäin keksivät panna olutta ennemmin kuin vastustajansa. Niinpä heillä oli hyvä iso-bee varasto, jonka voimin ryövätä ja raiskata. Toiminnan miehet eivät pelkääkään Bee-övereitä, vaan tunnustavat ainesosan historiallisen arvon ja tietävät, minkä avulla bileistä bileisiin jaksaa laukata.
Klubimiehen täytyy kuitenkin myös varoittaa: Omat kokemuksetki tukevat sitä faktaa, että liiallisella energiajuoma-överöinnillä voi saada itsensä semmoseen jamaan, että oksat pois ja kävyt kuuseen. Nukkuminen vaikeutuu ja älykkään keskustelun käyminen muodostuu lähes mahdottomaksi. Myöskin baarien pisuaarit alkavat hohtamaan uraaninhehkuista väriä. Viimeisimmät B12 päräytykseni lasketaan lähes kymmenissä tuhansissa prosenteissa. Ja tuon luvun ajatteleminenki saa valvomaan yön. Huh huh. Ei helevetti- ei se ole enää terveellistä, ja siksipä Klubimies suosittelee vaikka syömään ihan vitusti sokeria, jos energiajuoman jano iskee.
Mutta yksi asia on varmaa - energianektarit -erityisesti Bee kaksitoismaiset sellaiset- saavat bileet aikaan! Mutta kohtuus kaikessa, jopa kohtuudessa! Edittäkää turvallisesti ihmiset!
" Take these broken wings, and learn to fly again, learn to live so free! " -Mr. Mister
-Klubimies
Yleensä haalaribileet päätyvät (mutteivat pääty) johonkin kaupungin klubeista. On toki olemassa paikkoja, joissa haalareita ei hyvällä katsota, mutta onneksi nykyään ollaan suvaitsevampia, varsinkin opiskelijoiden kansallisina juhlapäivinä. Klubeilla haalarikansa on parasta bileseuraa. Ei minkäänlaisia estoja, ei minkäänlaista tolkkua eikä minkäänlaista huolta huomisesta. Ah, kyllä siinä silmä lepää kun tanssilattia on täynnä itseään mielettömästi paikasta toiseen tempovia haalarihemmoja – tällä kertaa taistellaan siitä kuka pääsee ensimmäisenä tyhjälle lattialle.
On helppoa lähestyä ihmisiä, joilla on haalarit. Kaikki edustavat värejään ylpeänä ja luonteva puheenaihe onkin itse kunkin tekemä opiskeluvalinta, niin hyvässä kuin pahassa. Kuinka kukaan voisi muutenkaan vastustaa humalaista, haalaripukuista takkutukkaa, joka on kuin suoraan Slipknotin riveistä – naamarinaan täysin viaton halu tutustua kauniimpaan sukupuoleen siveyden ja suvaitsevaisuuden merkeissä. Sitten kun vääjämätön katoamistemppu tapahtuu, epätoivoinen haalarimies syyttää oppiaineiden välistä diskriminaatiota, eikä suinkaan omaa herrasmiesmäisyyttään. Haalarit on kyllä hieno juttu, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. Paitsi lääkiksen turvatusta tulevaisuudesta kielivät valkoiset haalarit.
Itsekin olin vasta haalaribileissä ja voi sitä iloa, kun ei tarvinnu paljon miettiä mitä päälleen laittaa. Jokainen on haalareissa omalla tavallaan tyylikäs. Baariin suunnistaminen tapahtui usean mutkan ja oikaisun ja pyörähtämisen ja pistäytymisen ja kikan kautta, mutta lopulta portsari seurueemme sisään päästi. Yksi haalarien hyvistä puolista – runsaat taskut – mahdollistivat sen, ettei meidän tarvinnut kärsiä varsin opiskelijaepäystävällisist
Tanssilattian väriviidakossa suunnistaminen oli jännittävää. Piti varoa punaista ja sen mukanaan tuomaa koneteekkarivaaraa; sen sijaan varsinkin logopedian mustat haalarisävyt takasivat varsin miellyttävät ja kauniit oltavat. Siellä sun täällä näkyi myös niitä ihastuttavia haalareita kaihoisasti katselevia vaihtarisenoritoja, joiden seuraan eksoottinen suomalaismies aina kaipaa, mutta harvoin ilman haalarien suojaa uskaltaa.
Joka toisen klubittajan juomat kaatuvat haalareilleni. Ihan sama, ei näitä pestä koskaan. Merkit lentelevät, kun lanteet vatkaavat. Seuraavalla kerralla äiti voi ommella ne niin ei tarvi hakaneuloja. DJ ei soita yhtään huonoa biisiä, vai johtuuko se minusta? Haalarit saavat jokaisen biisin kuulostamaan hyvältä. On hieno tunne, kun huomaa, että tanssilattia on täynnä sinun väreissäsi joraavia ihmisiä. Hienointa on kuitenkin huomata, että oli haalarin väri mikä tahansa, olet osa jotain suurta. Ehdotankin, että jokaisen työpaikkaan Suomessa tulee pakolliseksi haalarit, jotka päällä voi rymytä ja riehua ja rentoutua rankkojen viikkojen jälkeen. Mikään ei ole terapeuttisempaa.
” You take my life but I'll take yours too! ” - The Trooper (Iron Maiden)
- Klubimies
Kaikki odottavat sitä. Kaikkien silmissä kiiluvat tanssilattian mahdollisuudet- viettelevät rytmit ja uskaliaat lähestymiset. Mutta kukaan ei halua olla se ensimmäinen. Mitä jos kukaan ei seuraa? Mitä jos kaikki vain tuijottavat ja ajattelevat että ei helevetti mikä dille? Mutta on mentävä, ilta on pimein ennen auringonnousua. Otan askeleen kohti tyhjää lattiaa. Kukaan ei reagoi. Epäilen. Ööö ööö, onko tämä sittenkään niin hyvä biisi...? Basso sykkii ja tartuttaa intoaan minuun. Joillekin se ratkaiseva askel on riittävä alkoholin määrä veressä. Se määrävä tilkka, joka tempaa lanteet ja jalat tulevat perässä. Joillekin se ratkaiseva askel on erikoislaatuinen tunne – ihan samuus. Tuo ihan samuus mahdollistaa kaiken. Se mahdollistaa kaiken häpeän, nolostumisen ja emmääviitti-asenteen katoamisen. Ihan samuus on yhtä kuin menoksi. Silloin kun se iskee, ei ole mahkuja vastustaa. Tunnen ihan samuuden kasvavan. Otan askeleen. Kuin varkain olen liukunut lattialle. Nyt ei oikeastaan ole väliä, seuraako kukaan. Tai no...Kunhan se kiharapäinen vaihtarityttö... Ja sen kaverit.
Kohta ihmiset tulevat tanssimaan. Varmasti tulevat. Tuolla jo yksi tyttö katsoi minua ja sen jälkeen seuralaistaan. No, siellä joku kävelee tänne päin. Eiku se meniki vessaan. Kukaan ei tule ja kohta biisi vaihtuu. Öö...jäänkö vai meenkö. Missä on ihan samuus? Tajuan olevani ainoa lattialla – vieläkin. Säälittävät yritykseni poistua takavasemmalle coolisti tanssien näyttävät varmasti yhtä tökeröiltä kuin miltä tuntuvat. Onneksi lattialta on tuhat kertaa helpompi poistua, kuin hypätä sekaan. Hieman nolostuneena lähden kohti tiskiä. Toivottavasti nuo ei nyt saatana nähny ku jorasin.
Tilaan nätiltä tytöltä virvokkeen, hän hymyilee minulle ymmärtävästi. Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Käännähdän katsomaan tyhjää lattiaa, singoten sinne valtavan määrän negatiivista karmaa. Mutta lattiaa ei enää erotakaan. Ihmiset liikkuvat polyrytmisenä massana kohti rytmin alttaria. Valot välkkyvät, basso paukkuu. Enää lattialla ei voi olla yksin. Lämpimät katseet, ne avarat ööö..heh... hymyt ja ilmeinen tanssin riemu ovatkin nyt ihmisissä. Baaritiskillä on enää vain minä ja muutama true-patu, jotka tsekkailevat ammattimaisin elkein keikuttajia.
Se on täytetty.
Hymy karehtii huulillani. Unohdan juuri vähän aikaa sitten vannomani en-sitte-v***u-tanssi! – valan ja ryntään lattialle. Tämän jälkeen lattia on seuraavan kerran tyhjä vasta kaikkivoivan valomerkin jälkeen.
Niin se on. Ei riitä, että joku menee ekana tanssimaan, jonkun täytyy seurata. Ja kuka kehtaa mennä lattialle, jossa on vain yksi väsyny tanssija?! Mutta jonkun meistä on oltava se, joka heittää ekan muuvin. Joskus se on aika nolo juttu. Mutta monesti sen arvoista!
”Niinkuin tuntematon tie, ilta eteen päin vie
Määränpää missä lie.”- Tuntematon joraaja
-Klubimies
Kaikki odottavat sitä. Kaikkien silmissä kiiluvat tanssilattian mahdollisuudet- viettelevät rytmit ja uskaliaat lähestymiset. Mutta kukaan ei halua olla se ensimmäinen. Mitä jos kukaan ei seuraa? Mitä jos kaikki vain tuijottavat ja ajattelevat että ei helevetti mikä dille? Mutta on mentävä, ilta on pimein ennen auringonnousua. Otan askeleen kohti tyhjää lattiaa. Kukaan ei reagoi. Epäilen. Ööö ööö, onko tämä sittenkään niin hyvä biisi...? Basso sykkii ja tartuttaa intoaan minuun. Joillekin se ratkaiseva askel on riittävä alkoholin määrä veressä. Se määrävä tilkka, joka tempaa lanteet ja jalat tulevat perässä. Joillekin se ratkaiseva askel on erikoislaatuinen tunne – ihan samuus. Tuo ihan samuus mahdollistaa kaiken. Se mahdollistaa kaiken häpeän, nolostumisen ja emmääviitti-asenteen katoamisen. Ihan samuus on yhtä kuin menoksi. Silloin kun se iskee, ei ole mahkuja vastustaa. Tunnen ihan samuuden kasvavan. Otan askeleen. Kuin varkain olen liukunut lattialle. Nyt ei oikeastaan ole väliä, seuraako kukaan. Tai no...Kunhan se kiharapäinen vaihtarityttö... Ja sen kaverit.
Kohta ihmiset tulevat tanssimaan. Varmasti tulevat. Tuolla jo yksi tyttö katsoi minua ja sen jälkeen seuralaistaan. No, siellä joku kävelee tänne päin. Eiku se meniki vessaan. Kukaan ei tule ja kohta biisi vaihtuu. Öö...jäänkö vai meenkö. Missä on ihan samuus? Tajuan olevani ainoa lattialla – vieläkin. Säälittävät yritykseni poistua takavasemmalle coolisti tanssien näyttävät varmasti yhtä tökeröiltä kuin miltä tuntuvat. Onneksi lattialta on tuhat kertaa helpompi poistua, kuin hypätä sekaan. Hieman nolostuneena lähden kohti tiskiä. Toivottavasti nuo ei nyt saatana nähny ku jorasin.
Tilaan nätiltä tytöltä virvokkeen, hän hymyilee minulle ymmärtävästi. Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Käännähdän katsomaan tyhjää lattiaa, singoten sinne valtavan määrän negatiivista karmaa. Mutta lattiaa ei enää erotakaan. Ihmiset liikkuvat polyrytmisenä massana kohti rytmin alttaria. Valot välkkyvät, basso paukkuu. Enää lattialla ei voi olla yksin. Lämpimät katseet, ne avarat ööö..heh... hymyt ja ilmeinen tanssin riemu ovatkin nyt ihmisissä. Baaritiskillä on enää vain minä ja muutama true-patu, jotka tsekkailevat ammattimaisin elkein keikuttajia.
Se on täytetty.
Hymy karehtii huulillani. Unohdan juuri vähän aikaa sitten vannomani en-sitte-v***u-tanssi! – valan ja ryntään lattialle. Tämän jälkeen lattia on seuraavan kerran tyhjä vasta kaikkivoivan valomerkin jälkeen.
Niin se on. Ei riitä, että joku menee ekana tanssimaan, jonkun täytyy seurata. Ja kuka kehtaa mennä lattialle, jossa on vain yksi väsyny tanssija?! Mutta jonkun meistä on oltava se, joka heittää ekan muuvin. Joskus se on aika nolo juttu. Mutta monesti sen arvoista!
”Niinkuin tuntematon tie, ilta eteen päin vie
Määränpää missä lie.”- Tuntematon joraaja
-Klubimies